Tänään se jännittävä päivä vihdoin koitti. Aamulla mies meni suoraan yövuorosta tekemään oman osuutensa. Suunniteltiin illalla jo että mies voisi hieman järkyttää labran tätejä sanomalla että tuli katsomaan sen leffan loppuun mikä viime kerralla jäi kesken, mutta ei sitten ollu viitsinyt kuitenkaan. Mun vuoro oli sit yhentoista aikaan. Huoneeseen pääsin sisälle klo 11.14 ja ulkona olin klo 11.22, joten aikaa tähän lapsentekoon ei ainakaan kauheesti mennyt. Mieskään ei sit jäänyt odottamaan mua, kun sillä oli taas yövuoro ja sen piti päästä nukkumaan, joten yksin mä tällä kerralla tämän lapsen tein

Toimenpiteenä inssi oli tosi helppo, rojut vaan ränniin (niinkuin rakas mieheni sanoi) Housut pois, eka tarkistettiin ultralla joko munasolu olis irronnu, mulla se ei vielä ollut. Sit vaan katetri kohtuun ja siittiöt sinne. Miehen simpat oli taas ihan huippulaatua. Määrä tais olla vähän vähemmän kun edellisessä näytteessä (edellisessä 96milj/ml ja nyt muistaakseni 65milj/ml) mutta silti tosi hyvä, kun jo 20 milj/ml on normaali. A+B liikkuvia (eli nopeasti suoraan etenevät ja hitaasti etenevät, kaartelevat) oli pesun jälkeen melkein 100%. Harmittaa kun en älynny näitä tuloksia pyytää klinikalta mukaan, olis kiva vertailla. Muutenkaan tuosta lääkäristä ei kauheesti mitään saanut irti. Kohdun limakalvo on kuulemma hyvä, luget (eli keltarauhashormonit) aloitan torstaina ja tiistaina kahden viikon päästä raskaustesti. Kiitos ja hyvää jatkoa...

Välillä oon ihan varma että onnistutaan, tän on vaan pakko onnistua. Välillä taas ajattelen ettei mitenkään voida onnistua näin helpolla, sit taas ajattelen että suurin osa onnistuu pelkillä kotipuuhilla, että kyllä me hoidoilla onnistutaan varmasti. Eli siis mielialat vaihtelee kun vuoristorata. Mahaa kipristelee, on kipristelly koko päivän. Toivottavasti sieltä nyt irtois ainakin yksi, mielellään kaksi muhkeaa munista ja alkais kasvamaan mamman masussa.. Äidille oli pakko soittaa ja kertoa viimeisimmät juonenkäänteet, se oli ihan innoissaan. Pitää meille peukkuja, vaikka sanoinkin että ei saa innostua liian aikaisin.

Tuntuu vaan siltä ettei enää jaksaisi odottaa, me ollaan kohta odotettu jo kaksi vuotta. Ja kun kuitenkaan ei koskaan voi olla varma että onnistutaan. Muistelen joskus jostain lukeneeni jonkun lapsettoman kirjoituksen "kun vaan voisi olla varma että joskus saa olla äiti, niin mihinpä tässä kiire olisi"